The "Laskettu Aika" Päivä

Jooh. Koittihan se lokakuun maaginen 16. päivä vihdoin. Vielä kun pääsisi tästä eturepusta, näistä lonkka- ja liitoskivuista sekä yleisestä "supistaa, ei supista"-arvuuttelusta eroon niin huutaisin hoosiannaa. Käveleminen on ollut tuskaista viikolta 20+ lähtien ja on sitä yhä pahenevammin, samoin koko kroppa tuntuu vaativan jatkuvaa lepoa päätä myöten.

No, jospa tuo maha-asukki tajuaisi kohtapuolin saapua katselemaan ulkomaailmaa omin silmin.

Keskiviikkona neuvolassa kaikki oli hyvin, painoa oli tullut "vain" +200g viikossa ja sydänäänet olivat erinomaiset. Seuraava neuvola onkin huomenna, ELLEI tässä nyt jotain ratkaisevaa tapahdu.

Tuskinpa.

38. viikko vaivoineen

Viimeisiä viedään ja kummastellaan. Avokki kriiseilee itsensä kanssa eikä tiedä lähtisikö kävelemään yhteisestä kodista vai yrittäisikö sittenkin olla - ah tätä arkea. Itse olen antanut jo periksi enkä jaksa kiinnostua välittämään riittävästi, omassa olossa ja jaksamisessa on ihan (itsekkäästi) tarpeeksi mietittävää. Molemmat ollaan varmasti yritetty parhaimpamme ja koetettu elää yhtä polkua, mutta kieltämättä tämänhetkinen tilanne alkaa olla naurettava ja lähinnä suurentaa kuilua meidän välillämme, joten...

Hmm. Maha-asukki on voinut paksusti ja töninyt kantajaansa harva se yö. Viimeisellä lääkärivisiitillä saatiin vaivata arvoisan lääkärirouvan aikaa viitisen minuuttia, jonka jälkeen päästiin pois "noh, jakselehan"-toivotusten saattelemana. Raivotarjonnassa ja tukevasti asukki on, mutta ilmeisesti ei mitään kiirettä aio pitää. Mielelläni kyllä luopuisin ainaisesta yöllisestä pyörimisestä ja sopivan asennon etsimisestä ja ottaisin yösyötöt ja -pyörittelyt tilalle. Kivuliaat muljahtelut, kiitos ei enempää!

Hoitopöytä, amme ja vaatteet alkavat olla paikoillaan. Pesujutut hoidin parisen viikkoa sitten, sängystä ja sen sijainnista on ainakin alustavasti päätetty ja vaunut kaivettu auton takakontista olohuoneen nurkkaan. Kaikki siis alkaisi olla kutakuinkin valmista, kunhan itse pääkohde vauhdittaisi ulostuloaan.

Sitä odotellessa....

Pikapäivitys

Hupsista, aika on karannut käsistä sitten viime päivityksen. Mitään merkittävää ei ole kylläkään tapahtunut näinä viikkoina, neuvolassa asiat ovat olleet kunnossa ja hemoglobiinikin on lähtenyt pieneen nousuun Obsidanin myötä. Olo on huolestuttavan väsynyt päivästä toiseen eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään, kiitos niin ylhäällä viihtyvän kiusankappaleen, joka aloittaa jumppansa aina iltamyöhäisellä. Hikkakin tuntuu vaivaavan raukkaa joka päivä. Maha sentään kasvaa kauniisti keskikäyrää pitkin.

Käveleminen on edelleen hankalaa, en osaa hidastaa rytmiä vatsalle sopivaksi vaan kärvistelen särkyjen ja muiden kanssa parin kilometrin matkan jälkeen. Turvotuksesta ja niistä ihastuttavista suonikohjuistakin on tullut kivoja kavereita viimeisten viikkojen aikana, etenkin juuri iltaisin olo on epämiellyttävä supistusten ja turvotuksen takia. YNGH.

Ensi viikolla olisi luvassa neuvolaa ja perhevalmennuksen ensimmäistä luentoa. En ole vielä osannut päättää, menenkö kuuntelemaan parin tunnin opastusta vai skippaanko kokonaan. Tietysti aiheet äidin ja isän jaksamisesta, imetyksestä ja muusta kannattaisi käydä kuulemassa...

Sata päivää

Laskettu aika lähestyy. Eilen postiluukusta tipahti äitiyspakkauksen saapumisilmoitus, joka täytyi tietenkin hakea saman päivän aikana. Alkupohdintojen jälkeen ("Niin missähän se tämän seudun Posti sijaitsee, ei mitään hajua, ajetaan nyt vaikka tuonne") saatiin kahdeksan kilon paketti kyytiin ja suunnattiin kaupoille ruokaisten ostosten toivossa.

Mikä siinä on, että kotona oleskellessa vointi on hyvä tai ainakin normaali, mutta kun kauppaan astuu, olo huononee kertaheitolla? Citymarketissa kävellessä tuntui kurjalta ja happi meinasi loppua. Jotenkin selvittiin takaisin kotiin ja päästiin itse pakkauksen kimppuun.

Vaikka olin jo aiemmin tutkaillut tämän vuoden äitiyspakkauksen sisältöä ja harmitellut sen sangen harmaata väritystä, itse vaatteiden määrä sai leuan loksahtamaan sijoiltaan. Kasatolkulla vaatteita kokoa 50-70. Mieseläjä repi huumoria oheistuotteista, kuten hiusharjasta ja kylpymittarista, mutta minuun iski kolmannen asteen pesänrakennusvietti - hyllyt tyhjiksi ja tilaa pienille vaatteille nyt! Tietysti vaatteita odottaa vielä pesukoneen pyöritys, silitys ja muu hypistely, mutta ainakin hyllysuunnitelmat on tehty.

Pakkausta tutkiessa juolahti mieleen se tuttu kysymys: kuinka monta päivää laskettuun aikaan? Nopealla päättelyllä päädyttiin noin sataan päivään, joka tänään pitääkin paikkaansa. Sen hoksattuamme iski paniikki. Hankinnat ovat täysin kesken! Vaatteita löytyy nyt, kun pakkaus saapui ja avustuksia satelee niin tulevalta sylikummilta kuin muiltakin innostuneilta, mutta siinäpä se. Pieni ääni pääkopassa nakuttaa ettei tässä vielä mikään kiire ole, mutta kun mutta kun! Pelottaa että kaikki jää viimetippaan ja apina-aino päättää jättää vuokrayksiönsä aikaisemmin ja kaikki on kesken ja mitä vielä....

Ehkä me ehditään.

Minäkö siivoamaan?

Mikä siinä suursiivouksen aloittamisessa voi olla niin vaikeaa?

No, ehkä tuo ulkona paistatteleva helle joka ei helpota nuhaista oloani pätkääkään.
Tai ehkä tieto siitä, että liian pienen ja tehottoman imurin kanssa taistelu imee voimat minusta viidessä minuutissa, jonka jälkeen siivouksen jatkaminen on vaan ihan mahdotonta.
Nälkäkin saattaa olla osasyy - en ole tähän mennessä keksinyt sopivaa aamupalaa, joka piristäisi ja antaisi energiaa riittävästi seuraaville tunneille.
Ja voihan se pienimuotoinen laiskuuskin vaikuttaa vähän.

Juu. Haaveeksi jää tämäkin siivouspäivä. Matot sain sentään raavittua pois lattioilta!

Viikkoja on kasassa 24+3. Naapurikämppään muuttaneet virolaismiehet eivät suinkaan ole niitä toivotuimpia naapureita, vaan jokailtainen meteli ja puheensorina vielä klo 23 jälkeenkin saa minut kiipeilemään seinille ja valittamaan kovaan ääneen elämän epäreiluutta. Elä ja anna toisten elää ei ihan päde nyt. Unta kaipaa jopa tällainen raskaan sarjan iltavirkkukin, eikä se toisten parvekkeella norkoilu ja kovaan ääneen päteminen joskus kahdelta yöllä viihdytä enää yhtään. Murr. Olo ei muutenkaan ole mikään maailman parhain (enää), itsetunnon valahtamisen myötä tekee mieli verhoutua säkkeihin ja piilottaa tämä maha, joka näköjään nauttii kasvuspurttiaan täysin rinnoin. Vielä kun se onnistuisikin näillä helteillä....

Luupää kurittaa

Apina-aino on aloittanut jokailtaiset riehumisensa niin, ettei nukkumisesta voi haaveillakaan. Samantien kun painan pääni tyynyyn ja käännyn tuskaisesti kyljelleni etsiäkseni sopivaa nukkumisasentoa, alkaa järjetön riekkuminen ja potkunyrkkeily eikä sille yleensä tule loppua ennen puoltayötä. Kivahan se olisi päästä nukkumaan riittävän aikaisin, mutta yökyöpelille ei uni maistu yöllä eikä päivällä.

Neuvolassa ei todettu mitään uutta. Paino on pudonnut parisen kiloa ja joudun pitämään pienimuotoista ruokapäiväkirjaa tottumuksistani ja yleisesti kaikesta. Hemoglobiini on samaten liian alhainen ja rautalisän ostaminen on edessäpäin. Miulla nyt on ollutkin aina alhainen hemoglobiini (102-118) niin ei yllättänyt tämäkään. Sydämensyke ja liikkeet olivat apina-ainolla kunnossa, 150 ja potkuja sateli. Ilmeisesti neiti on aina herkällä tuulella, kun pienestä hipaisustakin täytyy kostaa viidentoista minuutin iskusarjoilla.

Mutta mutta. Ruoka. Mitähän mie söisin?
Aamuisin ei maistu mikään. Olisin maailman onnellisin immeinen, jos saisin jättää aamupalan syömättä. Tuoremehut, erityisesti se perusappelsiini, oksettaa joka kerta eikä sen kanssa esimerkiksi muroja maidossa kannata edes kokeilla. Lähestulkoon kaikkea on kokeiltu eikä mikään oikein sovi. Oksentelusta tulee turha bulimikko-olo vaikken sitä omasta tahdostani teekään.

Äitiarmas oli ostanut työkaveriltaan käytettyjä vauvanvaatteita muutamalla eurolla ja nyt löytyy pino pinkinsävyisiä paitoja, potkupukuja ja housuja. Hello Kittyä pursuaa joka nurkasta ja alan nähdä punaista joka kerta kun äiti ehdottaa lisää pinkkien vaatteiden hamstraamista. Siis! Miksi hankkia kaikki pinkkinä kun ei ole 100% varmuutta siitä, tuleeko apinasta aino vai aatu.

Voi elämä. Neuvolan perhetyöntekijä ilmoitti tulevansa kotikäynnille tämän kuun 30. päivä. Onks pakko vaikkei taho?

Luut, pää, luupää!

Paljon on tapahtunut kuukaudessa. Kämppä on jopa edistynyt, pöytä keittiöön löytynyt ja kukat siirretty omiin, isompiin ruukkuihinsa. Helleviikko on takanapäin ja siitäkin selvittiin kunnialla, ilman pyörtymisiä tai nestevajetta! Voin olla ylpeä itsestäni.

Rakenneultrassa kävin nuoremman sisaren kanssa torstaina (8.6.2011, 9am) kuulemassa tuomiot apinan kehityksestä ja muusta. Siellä se rellesti lapsivedessä minkä ehti ja ultraaja ehti turhautua muutamaan otteeseen. "Pyörii niin reippaasti etten saa näitä mittoja otettua! " Kaikki pikkuaivot ja reisiluut ultrattiin ja jopa sydämen kammiot katsottiin tarkkaan, muttei mitään vikaa löytynyt. Viikot ovat kohdallaan ja kehitys on normaalia, nopealiikkeinen tapaus joka tapauksessa. Ja koska oli pakko udella sukupuolta, katsottiin sekin ja näyttää siltä että apina-aatu on muuttuva ainoksi. :) Liikkeetkin ovat alkaneet tuntua, lähinnä illalla kun yrittää käydä nukkumaan.

Seuraava neuvola (uusi neuvola muuten) olisi keskiviikkona.